Olen kirjoittanut lopputyötäni, minkä vuoksi kaikki muu (kuten elämä) on jäänyt taka-alalle. Jossain sisällysluettelon ja loppupohdinnan välissä huomasin, että suhtautumiseni vastoinkäymisiin on vääristynyt.
"Ai, säkin kävit parturissa!" tai "Ai, sullakin oli tulehtunut suolisto mikä leikattiin!" tekevät allekirjoittaneesta yhtä iloisen. Pakollinen toimenpide, mikä jälkikäteen ei eroa jännitystasoltaan kauppareissusta; arkinen pakollinen haaste, josta olen ainakin kerran selvinnyt.
Tällä kirjoituksella haluan edesauttaa sitä hämmennysprosessia, minkä jokainen sairastunut saa vastaansa kertoessaan tarinaansa. Ummikot eivät käsitä itselleen tutuksi tulleita termejä tai ihmisen anatomian ominaisuuksia. He jotka ovat tavalla tai toisella olleet siellä missä sinäkin suhtautuvat usein laimeasti hurjiinkin tarinoihin. Ovathan tarinan käänteet jo entuudestaan tuttuja ja ketä nyt Salkkareiden samaa jaksoa moneen kertaan jaksaa seurata.
Olen aikaisemminkin kirjoittanut inhimillisyydestä, mutta sitä ei voi mollemmin suuntaisessa suhteessa korostaa liikaa. Ymmärrä, niin sinua ymmärretään. Eivät ehkä he, joiden haluaisit ymmärtävän, mutta mahdollisesti joku vielä merkityksellisempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti