Minusta (ja puolisostani) ei ole kuulemma kuulunut muutamaan kuukauteen.
Jos apua pitää huutaa pysyn joissain tapauksissa mieluummin hiljaa. Auttajia olisivat ne joiden vilipitön lähimmäisen rakkaus pitäisi riittää auttamiseen ilman pyyntöä.
Ystävät?
Jos joissain tapauksissa pitää puhua jotta tulee oikein ymmärretyksi vaikenen mieluummin. Kuuntelijoina olisivat ne joiden ymmärryksen pitäisi olla korvista riippumatonta.
Kaverit?
Jos pitää selitellä ylläpitääkseen toveruutta, kaikissa tapauksissa olen väsynyt reakoimaan.
Ihanko oikeasti se olen minä jonka pitää pahoitella, sitä miksi ei olla soiteltu, nähty tai kahviteltu viime aikoina niin kuin ennen?
Tieto ei ole luulon värtti, mutta onko niillä oikeasti muka jotain eroa? Tiedät mitä olen kertonut. Luulet tietäväsi mitä olen kokenut. Tiedät luulevasi mikä on oikea tapa toimia. Luulet sen riittävän.
Tiedän sekä luulen että heikon ihmisluonteen on vaikea olla katkeroitumatta. Pitänee vetää syvään henkeä ja laskea kymmeneen, jotta ymmärtää miten isosta asiasta tässä oikeasti on kyse. Harrastan tätä jatkuvasti. Olla nyt virran vietävänä, kykenemättömänä vaikuttaa mihinkään mitenkään - paniikki iskee päivittäin. Mutta mikä tulee nopeasti myös menee nopeasti; oikeanlainen suhtautuminen vaatii paljon ajattelutyötä toimiakseen pitkään ja menestyksekkäästi.
Kiitos teille, jotka kanssa elättä elämääni ja jaksatte äkseeraamistani. Olette korvaamattomia! Saatamme molemmin puoleisesti koetella, mutta emme hylkää toisiamme!
