Utooppinen tai maaninen. Perjantaista on nyt viisi päivää enkä vieläkään tiedä mitä oli päälimmäisenä mielessä. Päivä meni aivan eri tavalla kuin sen kerran luulin menevän.
Se oli aivan tavallinen perjantai. Tai oikeastaan melkein tavallinen.
Kävi siis niin hauskasesti, että aika kului ja nyt IPAA-leikkauksesta on yli 2 vuotta. Sama suomeksi: olen lääketieteellisesti parantunut leikkauksesta! Iso juttu kun miettii millaista oli opetella kävelemään tai totutella elämään vajaalla suolistolla.
Nyt vajaan suoliston elämä on vain elämää.
Ison elämän muutoksen myötä aika hidastuu ja välillä on mahdotonta ajatella elämää viikonloppua pidemmälle. Iso leikkaus oli kohdallani käännekohta.
Oli aika jolloin 2 vuotta tuntui ikuisuudelta ja odottamisesta tuli elämäntapa. Ensin odotettiin kolme kuukautta leikkaukseen. Sitten omaiset odottivat soittoa, että leikkaus oli mennyt hyvin. Ja yhtä kuumeisesti kun he odottivat uutisia odotin muutaman päivän päästä, että sisäiset leikkausarvet paranivat ja sai syödäkseen lihalientä. Käveleminen, suihku, kiinteäruoka. Ruokakauppa, koulu, harrastukset. Jokainen odotettu hetki on oma taistelunsa.
Sairaalajaksoilla ajatus parantumisesta 2 vuoden päästä pelasti monelta karikolta.
Ajattelin, että kun maaginen rajapyykki on ylitetty teen itselleni ja tukena olleille läheisilleni jotain erityistä. Mutta kävikin niin, että huomasin kaiken tämän vasta töissä kun avasin sähköpostin. Mikään ei olisi voinut mennä paremmin.
Voimia kaikille jotka ovat vastaavanlaisen haasteen edessä. Kohtaatte varmasti sanat
"jokainen saa niin paljon kannettavakseen kuin jaksaa kantaa", mutta teidän halutaan kuulevan on "haasteista selviää, ne eivät ole lopullisia". Ilman taistelua voitto ei tuntuisi niin suloiselta.
Kiitos kaikille minua ja puolisoani matkalla tukeneille!
