Kaikki sai alkunsa maanantain ja tiistain välisenä yönä. Takana oli tavallinen työpäivä ja ilta oli mennyt rattoisasti kotona. Heräsin yöllä erittäin voimakkaaseen kipuun. Unisena kömmin lääkekaapille ja kokosin sopivan kivunlievityskoktailin. Vasta laskiessani pään takaisin tyynyyn tajusin, ettei kipu ollut tavallista suolitukoksen pahoinvointia tai kiinnikekipua, mutta koska lääkkeet auttoivat en vastustanut uudelleen nukahtamista. (Kiinnikkeet ovat kudoksesta muodostuvia "naruja" mitkä syntyvät leikkauksista. Keho rakentaa kiinnikkeet automaattsesti vahvistaakseen leikattua kehon osaa. Valitettavasti näistä ei ole hyötyä, päin vastoin epämiellyttävää kipua, mutta ei välitöntä vaaraakaan. Kiinnikkeiden poistamiset leikkauksilla aiheuttaisivat vain lisää kiinnikkeitä.)
Koitti tiistai ja uusi työpäivä. Olo oli hieman outo, vatsassa kivisti ja olo oli hieman pahoinvoiva. Ajattelin, että kaikki johtuu aamun palavarista, mutta söin silti vain pienen annoksen vatsaystävällistä kaurapuuroa.
Puolenpäivän aikaan olin ottanut kipulääkettä maksimimäärän, mutta pelkästään istuminenkin aiheutti sietämätöntä kipua ja pahoinvointi oli kasvanut eksponentiaalisesti aamusta. Oli pakko jättää lounas väliin, ottaa yhteyttä päivystykseen ja lähteä kotiin lepäämään. Aluksi kehotettiin seuraamaan tilannetta ja toimimaan sen mukaan miten itsestä tuntui parhaalta. Tämä johti siihen, että makasin yksin kotona sohvalla pää oksennusympärissä kykenemättä liikkumaan. Kivat olivat niin kovat, että en voinut vastustaa kiusausta ylittää päivittäistä suositusannosta Litalginista. Lääke tuli noin 10 minuutissa bumerangani takaisin. Tajusin, ettei olo tulisi ruusuisemaksi joten soitin jälleen päivystykseen. Ei vastausta, mutta sain automaattisesta ole hyvä ja odota -viestistä idean: hätätapauksessa ote yhteyttä ensiapuun.
Suolitukos - siitä tässä oli pakko olla kyse
Kakkajutuista ja suolen toiminnasta tulee IPAA-leikatulle yhtä arkinen asia kuin pienen lapsen vanhemmille. Viimekerrasta oli kulunut ja päivä kun tavallisesti vessa käyntien väli on pari tuntia. Hektinen arki on paras dietti - en ollut syönyt normaalisti saatika paljoa, minkä vuoksi kipu iski vasta nyt.
Ensiavusta asiani otettiin vakavasti ja kotiimme saapui ambulanssipartio. Iloisten ja ymmärtäväisten herrasmiesten hymy hyytyi kun kerroin geenimutaatiosta ja leikkauksista. J-pussi, FAP-geenimutaatio, IPAA-leikkaus - yleisempiä kirjoissa kuin käytänössä, olin heidän uran ensimmäinen tällätavalla suolistomutatoitunut ja leikauttu potilas.
Pikapalaveri päivystävän kirurgin kanssa osoitti toteen sen mitä aavistin jo töistä lähtiessäni. Pääsisin tänään käymään päivystyksessä.
Tippa käsitaipeeseen (kämmenen suonet ovat jo niin arpeutuneet, että esitän aina toiveen saada tipan kyynärtaipeeseen ja onneksi tälläkertaa toiveeni otettiin todesta), takki niskaan ja lanssiin makaamaan. Jo ennen saapumista TYKSiin sain suonensisäisesti sekä kipulääkettä että pahoinvointilääkettä. Olo koheni kun lääkeaineet eivät olleet oksennattavissa. Tai sitten kyseessä oli vain välitön vaikutus aidosti kiinnostuneista ja mukavista ambulanssin hoitohenkilöistä, jotka eivät hätkähtäneet edes kahta uteliasta kissaamme, kertomuksiani geenimutaatiosta tai loputonta tarvettani oksentaa sappinestettä.
Kello oli noin viisi kuin pääsin sisään ensiapuun. Muutamaa tuntia myöhemmin tarinan toinen osa sai alkunsa.
