Aamupäivän pistoarvissa oli vielä laastarit kun avopuolison piti soitti ambulanssi. Oma henkilökohtainen ennätys: saman päivän aikana kahdesti kotoa ensiapuun!
Ensihoitajat olivat vaihtuneet ja pääsin toistamiseen kertomaan geenimutaatiosta ja IPAA-leikkauksesta. Mielestäni tämä oli aivan loistavaa - ei sillä, että esimmäisessä partiossa olisi ollut jotain vikaa! Kun potilaat pääsevät kertomaan sairauksistaan ja kokemuksistaan suoraan hoitohenkilökunnalle - erityisesti silloin kuin kyseessä on harvinaiseksi luokiteltava - tapahtuu korkeamman tason oppimista. Teoria muuttuu käytännöksi ja jotta tukalassa tilanteessa päästään eteenpäin pitää potilaan ja hoitohenkilökunnan osata muodostaa voittoisa tiimi. Kolme toisilleen entuudestaan tuntematonta ihmistä tilanteessa, jossa potilas on asiantuntija ilman minkäänlaista terveysalan tutkintoa. Kommunikaatiota, luottamusta ja nopeita päätöksiä. Mielestäni tämä on aivan loistava harjoitus kenelle tahansa suomalaiselle!
Potilaan pitää pysytä kertomaan omasta kivusta ja sen laadusta mahdollisimman tarkkaan ja kuvaavasti. Tässä sisäelimien paikantaminen ja oman j-pussin sijoittaminen eivät ole ollenkaan turhaa nippelitietoa. Kipu voi olla pistävää, viiltävää, aaltoilevaa, sykkivää ja sijaita yhdessä kohtaa tai säteillä isommalle alueelle. Pahoinvointia ja kipua voi ilmetä vain yhdessä asennossa tai sitä voi lisätä liike tai tärinä. Vaikka ensihoitajat eivät osaisi lievittää kipua suoraan saavat he nopeasti yhteyden päivystävään kirurgiin jolle edellä kuvaillut tiedot ovat perusta sille miten potilaan kanssa edetään: jätetäänkö kotiin tarkkailemaan tilannetta vai otetaanko päivystykseen. Tässä kohtaa on hyvä pitää mielessä myös lääkeaineallergiat ja muut mahdolliset kokemukset, "mutu tuntumat". Itse olen super allerginen opioideille ja pahoinvointilääke Primperanille. Molemmat aiheuttavat voimakasta, useitä päiviä kestävää pahoinvointia, mutta ovat myös ensimmäisiä vaihtoehtoja kun hoidetaan kipua ja pahoinvointia. Mikäli kirurgin konsultaatiota tarvitaan tukee se usein potilaan kokemuksia, joten ne kannattaa tuoda esiin selkeästi ja päättäväisesti. Hoitajat varmasti kuuntelevat ja tekevät aina parhaansa.
Mutta takaisin tuohon iltaan: makasin sikiöasennossa sohvalla pää oksennuksen täyttämässä kulhossa kun ensihoitajat tulivat. Kroppa oli sen verran kovilla, että kylmä hiki, lämpö ja tärinä eivät olleet hallittavissa pelkällä peitolla. Aikaisemmin päivällä saamani kipu- ja pahoinvointilääkkeet eivät enää auttaneet päivystävä kirurgi oli valmis ottamaan minut jälleen päivystykseen ja suorittamaan viipalekuvauksen.
Matka taittui jälleen FAP-geenimutatioluennon merkeissä ja hyvässä seurassa. Parasta lääkettä tilanteessa oli sairaudestani (ja blogistani) oikeasti kiinnostuneet hoitajat. Aivan mahtavaa! Välillä oksennettiin ja sitten taas jatkettiin. (Jos joutuisin valitsemaan puhumisen ja kävelemisen väliltä, valitsisin itsensä ilmaisun.)
Oman empiirisen tutkimuksen pohjalta voin väittää, että päivystys ei ole ikävä paikka, mutta ei sinne haluakkaan joutua. Jos sinne on mentävä tuntuu se pääsemiseltä vaikka tietää mitä kaikkea on pitkän odottamisen lisäksi on luvassa. Onneksi illat ovat yleensä rauhallisempia kuin päivät, joten sain tarvittaessani hoitajan luokseni pelkällä katseella ja pääsin kävelemään edestakaisin pientä käytävää vessan ja potilaspaikkani välissä.
Jouduin pysyttelemään liikkeellä Primperanista johtuneen pahoivoinnin ja levottoman olon vuoksi - tässä kohtaa siis käsitin ensimmäistä kertaa, ettei lääke sovi minulle. Sain lääkkeen IV:nä kanyylistä ja hoitajan vielä siivotessa ruiskua pois kasvoni helahtivat punaisiksi ja kylmä-kuuma aalto kulki lävitseni tuoden pahan olon mukanaan. Mutta tavallaan lääke toimi - vanha kipu unohtui kun tuntui olevan VikingLinellä pahimmassa syysmyrskyssä oksennus äänihuulissa.
Koitin pysyä liikkeessä myös ihmeen vuoksi: liikunta on luonnon laksatiivia, mutta 2 tukospäivän jälkeen pienen ympyrän juokseminen tuskin toisi helpotusta. Aika kului ja vuorokauden vaihtuessa pääsin viipalekuvaukseen. Tulokset tulivat alle 15 minuutissa: suoli oli solmussa leikkauskiinnikkeen kanssa. Toisinsanoen hirttosolmu. Suolen meneminen solmuun on tavallista ja mahdollista jopa niille, joita ei ole leikattu. Kirurgin mukaan solmu tulee noin joka toiselle IPAA-leikatulla jossain kohtaa, mutta usein ne myös aukeavat itsestään. Jos näin ei käy joudutaan solmu avaamaan leikkauksella.
Kohdallani leikkaus kaavailtiin viikon päähän: vaikka se toimisi 100% varmuudella ja toisi helpotuksen, olisi se myös karhun palvelus. Leikkaushaava aiheuttaisi lisää kiinnikkeitä ja näin lisäisi riskiä uuteen solmuun. Pahoinvointi ja kipu eivät olleet poissa, joten paineiden purkamiseksi kirurgi määräsi minulle nenämahaletkun. Sana itsessään kuvaa hyvin mistä tässä toimenpiteessä on kyse. Ei mikään miellyttävin kokemus, mutta ei myöskään niin epämiellyttävä kun voisi olettaa. Puhuminen ja nieleminen hankaluituivat, mutta yö letkun kanssa sujui ilman suurempia ongelmia. Jokseenkaan siitä ei kohdallani myöskään ollut suurta apua, joten se poistettiin seuraavana aamuna kun lupasin pysyä liikkeessä.
Keskiviikko vaihtui perjantaihin ja potilaita pursuileva osasto alkoi käydä ahtaaksi. Olin ollut ilman mitään ravintoa ambulanssi kyydistä asti, mutta paine vatsassa säilyi pienistä valon pilkahduksista huolimatta. Olotila oli vakaa mutta suurta parannusta ei aikaisempaan ollut. Heräilin öisin noin 2 tunnin välein kun sisälläni oleva vatupassi heitti liiaksi vinoon. Erään kerran herätessäni kuin voimakasta tarvetta oksentaa. Hoitohenkilökunta hoitajista lääkäreihin oli sanonut että oksentaminen olisi pahasta ja sen tapahtuessa laitettaisiin nenämahaletku takaisin. Mietin sekunni ja päätin juosta tippaletkun kanssa vessaan. Sormet kurkkuun ja noin 30 minuutin jälkeen sain lavuaariin noin 5 cm pituisen pötkön. (Kakkajuttuja.) Kyllä, se muistutti aivan tavallista kakkapökälettä eikä autenttinen maku parantanut kokemusta, mutta olotila koheni alle minuutissa. Sappinesteet pois suupielistä ja takaisin petiin. Tuntui kun olisi juossut maratonin, juonut lasin maailman raikkainta vettä ja ollut kaksi tuntia hierottavana yhtä aikaa.
Seuraavana päivänä pahat olot ja tuntemukset olivat poissa, suoli alkoi toimimaan ja sain syödäkseni jogurttia, kiisseliä ja nesteitä. Lauantaina heräsin omasta sängystä, oman kullan kainalosta. Ruokavalio laitettiin muutamaa kuukautta myöhemmin uusiksi ravitsemusterapeutin vastaanotolla, mistä on ollut suuri apu solmusta oikuttelevan suolen kanssa, mutta kukaan ei varmuudella osaa sanoa mikä solmun aiheutti. Minun, yhden hoitajan ja erään lääkärin arvio on 50% huonoa tuuria, 50% stressiä.
Yhtä kaikki: tulin, oksensin ja voitin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti