Kun ensimmäisestä leikkauksesta oli kulunut useampi vuosi ja blogin kirjoittaminen kuivunut kasaan alkoi tarina saada sellaisia käänteitä, mistä en olisi edes pystynyt kirjoittamaan. Etäpesäke. Miten suuri voikaan yhden sanan mahti olla? Lääkäri kertoi puhelimessa jotain haiman kärjen poistosta, mahalaukun pienennyksestä ja sen etäpesäkkeen tutkimisesta.
Jostain syystä elettyäni kaksi päivää sumussa ensimmäinen kirkas ajatus oli video. Jos en pysty kirjoittamaan niin tehdään vidoe. Pimeydessä ei pysty kirjoittamaan tai lukemaan, mutta ääni kulkee synkimmänkin hetken läpi. Jos jossain on olemassa joku muu, jolla on samanlainen tilanne, on jonkun kerrottavata hänelle, että elämä kantaa. Että tällä kaikella sairastamisella on joku hyvä syy. Shit hits the fan ja sitten haisee, mutta jos antaa kiukulle vallan, lakkaa taistelemasta ja antaa kaiken olla ei se kakka katoa katosta. Elämä tällaisen sairauden kanssa voi oikeasti (!!) olla tosi hyvää.
Aluksi taisin tsempata itseäni kun pohdin mitä haluaisin muille kertoa ja ehkä hiukan paeta todellisuutta. Mietin, että onkohan tässä loppujenlopuksi edes mitään kerrottavaa.
Labravastauksien odottelu, tähystysleikkaus ja peruutetun häämatkan ensimmäinen päivä. Aika kului, mutta ajatus "opetusvideosta" pyöri ajatuksissa. Jos kuitenkin jonkun pitäisi kuulla, että on ok olla avoinesti sairas. Kun juttelin ideasta muille löysin todellisen timantin: mun läheiset. Sain niin paljon tukea läheltä ja kaukaa, että itkin. Itkin onnesta ja niiden puolesta, joilla ei olisi tällaista porukkaa ympärillä. Ja siitä se sitten lähti. Videokuvaajan etsiminen.
Muutamaa hetkeä myöhemmin istuin kameran eteen ja Matias, Miikka ja Oliver sen taakse. Mun tuotantoporukka. ❤️ Ja sitten syntyi tämä:
