Meillä nukutaan vielä joskus hyvin.

Kuinka monta lääkäriä tarvitaan tekemään diagnoosi koverasta selkärangasta? Ei yhtään. 

Rakkaat ihmiset, menkää Raision Unikulmaan juttelemaan Hannelen kanssa. Fysioterapeutti oikeassa paikassa! Puhun nyt naisesta joka oikeasti rakastaa työtään tai ainakin ihmisiä. Naisesta, joka haluaa vilpittömästi auttaa, vaikka onkin ensiluokkainen maanantai. Miten tämä liittyy mitenkään aikaisemmin kertomaani? 

Olipa kerran maanantai. Kuten mainittua, ensiluokkainen maanantai. Iloinen, suorastaan ihana hoitaja kävi kanssani läpi tulevan leikkauksen ja elämän sen jälkeen. Tai siis sen, ettei elämästä leikkauksen jälkeen osaa sanoa mitään ennen kuin kokeilee. Sain kotitehtävän, suoranaisen käskyn; opetella nukkumaan selälläni. -Jotain mitä en ole tehnyt ikinä! Reilun 30 cm kokoisen leikkaushaavan paraneminen tulee viemään aikaa ja vaivaa. Ja oishan se kiva jossain kohtaa nukkua ilman tainnnutuslääkkeitä.

Nykyinen sänky on auttamattoman pieni kahdelle ihmiselle, jos jommankumman pitää leikkiä meritähteä lääkärin määräyksestä. Ei auttanut kuin lähteä sänky ostoksille.

Teimme lounaan yhteydessä taustatyötä; kartoitimme kaikki mainokset ja alennukset mitä tunnissa voi haalia tarkasteltavaksi kaikista mahdollisista väylistä. Lopputulema oli suunnata toiseen niistä huonekalufirmoista, minkä logona on tirppa. Ilmeisesti yllätyksenä tulleen asiakasryntäyksen vuoksi kaupan henkilökunta oli ylikuormitettu, joten tyypillisen suomalaisen asiakkaan hartain toive täyttyi. Me saimme vain katsella keskenämme. Ja kokeilla. Ja tehdä päätöksen. Tämä runko, mutta parempi (kalliimpi) petauspatja, kiitos! Ai, että ei onnistu. Ymmärtäähän sen kun tuotteet on lyöty koneelle kokonaisuuksina. Ei syntynyt siis kauppoja.

Jatkoimme matkaa samassa rakennuksessa olevaan, siihen toisen huonekalu firmaan, minkä logo on tirppa. Ei asiakkaita, mutta ei myöskään vapaita työntekijöitä. Kun sitten se yksi onneton myyjä sattui silmiini käytiin seuraava keskustelu. "Mitä eroa näillä kahdella vuodekokonaisuudella on?" "No, toinen maksaa viis sataa ja toinen kuus."

Ei mitään meille.

Erehdyimme vielä käymään liikkeessä, missä raha oli selvästi korvamerkittyä. Meidät tuijotettiin ulos.

Kun kerran nyt oltiin jo syvällä suossa, niin voi sitä sitten vajota alaspäin. Vain rikkaille suunnattu Unikulma oli ainut kyseisen kauppakeskuksen firma, mikä myi sänkyjä ja missä emme olleet vierailleet. Mitä tässä voi enää hävitä? Paljon. Olla väärässä ja pahasti.

Hannele oli liikkeessä yksin kun sulkeutumisaikaan oli noin 45 minuuttia. Silti sisään astuvat opiskelijat saivat osakseen lämpimän tervehdyksen ja hetken arvokasta asiakaspalvelijan aikaa. Voisinko auttaa jotenkin? Esitimme tilanteemme, murheemme ja turhat toiveemme; makkarin tila on tosi rajallinen ja mieluisa sängyn runkokin on jo olemassa. Fiu, Hannele paineli pitkin yrityksen liiketilaa etsien mittanauhaa. Kun kaikkien sänkyjen todelliset koot oli kartoitettu, päästiin koenukkumaan. Mikä olisi omatoive sängyltä ja ennen kaikkea se tiedostamaton tarve. Rahaa ei mainittu edes nonverbaalissa viestinnässä, mutta työtä tehtiin tuhannen taalan edestä. 

Tuomio oli moottorisänky, kun meitä palvellut fysioterapeutti sai tietää leikkauksestani. Ja siitä seuraavasta. Silputut ja taas yhteenommellut pitkätvatsalihakset pitää säästää liialta rasittukselta. Otin rahan puheeksi. Sen, ettei sitä ole. Sängyt saa jäädä, ostetaan vaan hyvä tyyny.

En lähtenyt liikkeestä tyynyn kanssa. En oikeastaan yhtään minkään muunkaan, paitsi käyntikortin.

Kerroin ytimekkäästi mitä leikkaus kattaa, miksi se tehdään ja mitä siitä seuraa. Koko keskiruumiini, jotta en kuolisi syöpään ja korjaavaleikkaus sekä kevääseen asti jatkuva vuodelepo. -Ensimmäinen asiakaspalvelija kyseli kiinnostuksesta! Tapahtui seuraavaa: koska todella tarvitsemme sängyn a) parentaakseni orastavan selkävikani b) voidakseni nukkua leikkauksen jälkeen, (mutta rahaa ei ole mihinkään vaadittavaan) Hannele rupesi vuoronsa viimeisillä minuuteilla käymään läpi yrityksen tietokantaa kaikista alennetuista sängyistä, jotka sopisivat meille malliltaan.

Computer says no. Ei auta. Eipäs kun auttaapas. Hannele otti yhteystietomme, lupasi soitella meille huomenna jahka on soitellut kaikki mahdolliset tahot läpi varmistaakseen jos kuitenkin jostain löytyisi jokin edullinen apu. Niin ja juteltuaan myymälpäällikön kanssa, jos voitaisiin mahdollistaa jokin tapa, mikä miellyttäisi kaikkia osapuolia. Vaikka sitten maksujärjestely.

Eli nyt vietän yöni 120 cm leveässää sängyssä ylistäen asiakaspalvelun jaloa taitoa ja sen todellista Yodaa!

Keskipitkäruotsi

Keskivaikea, miksi ei vaikka ei-vielä-kovin-vakava tai melko mahdoton. Mitä se keskivaikea edes tarkoittaa?

Termistö perustuu tottakai lääketieteeseen ja syövän todelliseen tilaan; keskivaikea esiaste. Ei ihan siinä pahimmassa loppuvaiheessa, mutta kovaa vauhtia sitä saavuttamassa. Mutta on se keskivaikea paljon muutakin! Keskivaikeaa on ymmärtää, että joululomaa ei suunnitella muutakun valmistautumalla syömään kasvissosekeittoa ja kesällä ei mennä katsomaan suosikkiartistien keikkoja.

Koen tilanteeni olevan kuin keskipitkän ruotsin kurssit. Aluksi ei ole kuin puhdasta kauhua ja vastarintaa. Pakko se on silti läpikäydä. Verta, hikeä ja kyyneliä. Tuskien taival tuntuu pitkältä ja kiviseltä, mutta kun haavat on arpeutuneet sitä ymmärtää oppineensa jotain. Kokemuksesta tulee kasvattava ja oikeastaan korvaamaton kaikesta huolimatta.

Nyt kampaamaan naama kuntoon ja kohti, ei uusia pettymyksiä, vaan gastrokirurgian polia.

Onks pakko käydä suihkussa jos ei tullut edes hiki?

On.

Peruskoulun liikuntatunneista ei jäänyt muistoksi kuin hiihtokammo, joten koen selvinneeni vähällä. Perussetillä.

Mutta mites se elämä muuten. Kun kaikkien on maksettava laskuja ja veroja, käytävä suihkussa vaikkei tullut edes hiki.

Kuluneella viikolla uutisoitiin maksuhäiriömerkintöjen lukumäärän olevan lähellä 90-luvun lama-aikoja. Myönnän, jäin kiinni. Ei, maksuhäiriö merkintää en ole saanut aikaiseksi, mutta huomattavasti suurempi osa laskuista menee siihen muistutuksen muistutukseen tai perintäkirjeeseen kuin koskaan ikinä.

Onneksi en ole yksin. Onneksi minulla on puoliso (joka järjesti eilen meille kahdenkeskistä aikaa kylpylässä ja minulle suklaakylvyn !! ) auttaa, mutta missä on se omaishoitaja lisä kun joutuu yks kaks vastaamaan kaikista rahavirroista, niin tuloista kuin menoista? Mainittakoon, että ollaan molemmat opiskelijoita. Tai olin.

Miten tähän tilanteeseen on tultu? Tarvitaan kahden ihmisen henkilökohtainen kalenteri sekä kaikki saatavilla oleva aivokapasiteetti. Otetaan käsiteltäväksi noin kuusi kuukautta; juhannuksesta jouluun. Sekoitetaan suuret ja pysyvät muutoksesta keskenään. Vatkataan epätietoisuus kuohkeaksi ja ripotellaan joukkoon tasaisesti pienissä erin ristiriitaiset vastaukset eri asiantuntijoilta. Vatkataan kovaa ja kauan. Lisätään kourallinen lääkärikäyntejä eri poliklinikoille. - Joka kuukauteen ja muutetaan niitä asiantuntijoiden epätietoisuuden mukaan. Sekoitetaan keskenään ja annetaan kypsyä ajan kanssa pienessä mielessä turhautumisen kasvavassa liekissä. Tarjoillaan maun mukaan sillä pelolla, mikä varjostaa tulevaisuuden arkea ja suunnitelmia. Maku on jokatapauksessa kitkerä ja paha, eikä aikaa tai ajatuksia riitä millekkään normaalille.

Hyvä Nicke Lignell, seuraavan kerran kun sinua pyydetään puhumaan eri teleoperaattoreiden puhelinvastaajiin, kiltti, tee sellainen nauhoitus jossa ne jotka ovat menettäneet hermonsa totaalisesti jo ennen asiakaspalveluun soittamista saavat kiukuta kaikessa rauhassa jollekkin muulle kuin sille viettomalle aspan harjoittelijalle, joka todennäiköisesti ei osaa auttaa missään muutenkaan. Ei sillä Nikke, sun kanssa on kiva jutella joka toinen päivä kun yrittää katkaista nettitikkuliittymää, minkä kytky on loppunut viime keväänä, enkä sillä kauheesti tule tekemään yhtään mitään sairaalassa, jossa ei ole kenttää.

Ihanaa kun saa valittaa näistä valkoisten ihmisten ongelmista ja hetkeksi unohtaa, että on oikeitakin murheita. 

Kun pelastusliivejä ei ole mukana.

On olemassa paljon asioita, joita ei halua kuulla. -Taikka lukea. Informaatio mitä ei olla saatettu vakuutusyhtiöiden tietoisuuteen.

"..., koska tulette kuolemaan ennen aikaisesti." Onko tullut mieleen printata toi "tappo" e-pillerien mainostekstiin, jäisi varmasti pillerit popsimatta!

Valehtelisin jos väittäisin, olevani rauhallinen nuori nainen jos tapaisin sen kaverin, joka laatii (eikä todellakaan suunnittele) vakuutusyhtiöiden "Emme valitettavasti voi myöntää teille korvauksia"- kirjeet. Ei sillä, jonkun se ikäväkin työ on tehtävä, mutta voisi niihinkin hommiin jonkunlaisen työhaastattelun pitää. Saattaa toki olla, että säästösyistä kirjeet laatii jokin kone, oikea randomgeneraattori.

Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu, joten kiitos vahinkovakuutuksista. Mutta vahinko ei ole se, että todella suuren epätodennäiköisyyden tauti iskee ja aiheuttaa todella suurella todennäiköisyydellä todellista murhetta ja harmia todella monelle ihmiselle, ei vain asian omaiselle taudin sairastajalle. Miksi ei voisi olla todellista vahinkovakuutusta? Sellaista Elämä on -vakuutusta?

Entäs sitten ajatus siitä, että kun niitä vakuutus asiakirjojen laatijoita palkataan, voisiko harkita palkkalistoille alan ammattilaisten? Omaisia. Niitä ihmisiä, jotka tietävät miltä tuntuu lukea, että tilastollisesti kuolema korjaa keskivertoa aikaisemmin rakkaan ihmisen pois temmeltämästä.

Eihän tämä monitasoinen tuska ole mitään nautintoa, mutta miksi vuosittain sairastuu vakavasti tuhansia ihmisiä jo pelkästään Suomessa, ilman että kukaan on antanut minkäänlaista rahallista tukea kaikille omaisille, niille jotka oikeasti kärsivät eniten? Onneksi on olemassa tukiryhmiä ja tiedonjakotilaisuuksia, lippuja ja lappuja, mutta jotain konkreettisempaa. Jotain mikä antaisi mahdollisuuden olla vastuussa vain itsestään, olla perus itsekäs. Elää hetken huoletonta arkea. Vaikkka sitten viikon verran siellä aikaisemmin mainitulla Kanarialla.

Ystävät, sukulaiset ja elämänkumppanit. Ihmisryhmä mikä ei tiedä tarkkaan miltä läheisestä tuntuu, mutta ymmärtää pitää ja lohduttaa, vaikkei siitä lohdusta ja paremmasta huomisesta olisikaan aina niin varma. Samat henkilöt omassa elämässäni (erityisesti puolisoni) joutuvat päivittäin kohtuuttoman kovan paineen alle kun vastassa on lukemattomia kipukiukkukohtauksia ja liian usein tilanteita joissa on annettava anteeksi, vaikka tietää, että huomenna tilanne vain pahenee. Erään ei niin kovin vanhan, mutta viisaan miehen sanoin subjektiivisen objektiivinen suhtautuminen tilanteeseen auttaa, mutta voiko se pelastaa? Ainakin se auttaa.

Kohtele muita, niin kuin haluaisit muiden kohtelevan sinua.

 Kiitos teille kaikille rakkaille läheisilleni, joille saan purkaa kaikilla mahdollisilla tavoilla niin ne pienet ilot kuin suuret surutkin. Kun kysytte minulta miten voin, tehkää se myös toisillenne, arkeni sankareille.

Puhdasta kauhua.

Ihmiset, tutut ja tuntemattomat, asiantuntijat ja keltanokat, optimistit, realistit sekä pessimistit ovat antaneet neuvon; älä Googleta. En kuunnellut. En myöskään olisi kuunnellot jos joku olisi käskenyt olla katsomatta Yle Teemalta työpäivän jälkeen "Veitsenterällä - Paksusuolensyöpä" dokkaria. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, kuulemma. Miksi sitten ei ole hyväksi haalia kaikkea mahdollista tietoa tulevasta isosta leikkauksesta? Nyt ymmärrän.

Nitojan näiköisellä vihreällä instrumentilla nidotaan suolen leikkauspinnat kiinni, greppiraudan kanssa pidetään suolesta kiinni kun fileerausveitsi heiluu kunnes juomapullon pikkuserkku, saumauslaite sekä 20 millin virkkuukoukku tekevät suolisauman. Irtiotetut palat kiikutetaan jollekkin raukkaparka patologille tutkittavaksi minkä jälkeen ne laitetaan mätänemään, jotta saadaan kaikki mahdollinen tieto. Ei hätää, dokumentti on edennyt kohtaan, jossa suoli näyttää jo aika lailla mustekalan lonkerolta mikä parin minuutin päästä on valmis nautittavaksi valkoviinin kanssa. Onneksi melkein 70-vuotias herrasmies tässä kohtaa dokkaria on jo kotiutunut jouluksi, syöpä ei ollut levinnyt muualle kehoon ja jatkotutkimukset voidaan hoitaa verikokeilla seuraavan 5 vuoden ajan, jonka jälkeen seuranta on tarpeeton. "Tarviiki tästä lähteä Kanarialle!"

Ei saisi olla itsekeskeinen, vihainen, katkera, ... mutta entä jos tekee mieli? Entä jos oletkin parinkymmenen, sairastat 1/3 suoliston kattavaa periytyvän suolistosyövän keskivaikeaa esiastetta, eikä sulla ole varallisuutta lähteä mihinkään Kanarialle ennen tai jälkeen leikkauksen? Mitä jos seuranta on leikkauksen jälkeen jotain aivan muuta kuin verikoe, ja sitä jatketaan koko loppu elämä? Mitä jos ei olisi mitään selvää säveltä siitä, että koskas seuraavan kerran saa syödäkseen kiinteää ruokaa saatika koskaan ikinä suklaata? Päätin olla miettimättä kun lääkärit sanoivat etteivät osaa vastata kysymyksiini.

Siinä samassa päätin myös olla normaalissa arkirytmissä mahdollisimman pitkään. Siis niin kauan kun kivut ja psyyke sallii.

Päätin myös puhua. Niin kauan kuin ihmiset tuntevat toisiaan ei ole salaisuuksia, vain juoruja. Juorut ovat kuin Pokemonit; kehittyvät ja kasvavat. En koskaan ottanut selvää miten Ash Ketchumin ja Pikachun loppujenlopuksi kävi, mutta päättelin keventää omaa niskassa roikkuvaa taakkaa puhumalla avoimesti kaikille. Kun kerrotaan yhdelle niin miksei sitten kaikille, ettei kukaan väritä tarinaa entistä keltaisemmaksi? Tosin informaatio tulvan uhriksi on joutunut moni vietonkin vastentahtoisesti, pahoittelen tapahtunutta. En pyydä anteeksi sillä miellän sen tarkoittavan pahoittelun lisäksi myös sitä, että lupaisin pyrkiväni siihen etten tietoisesti tekisi samalla tavalla väärin enää toistamiseen. Kumpa joku ojentaisi sellaisen pienen tietoiskuvihkosen siitä kenelle puhutaan ja miten tunteet pidetään kurissa kun käsitellään inhimillisen sivistyneesti ja tyynesti kuukauden päästä tapahtuvasta, pysyvästä elämän muutoksesta mitä ei vaan saa millään pois ajatuksista.
Sitten voisin pyytää anteeksi.